maanantai 26. kesäkuuta 2017

Unelmahommissa - tavallisen työn puolustuspuheenvuoro

Ei, en ole lukenut Rämön ja Valtarin kehuttua kirjaa. Muutama aiheesta kirjoitettu blogiteksti ja lehtijuttu saivat kuitenkin pohtimaan unelmien työtä: mitä se minulle tarkoittaa?

En ole ikinä unelmoinut oman yrityksen perustamisesta. Nykyisessä start up -huumassa tämän tunnustaminen on kovin epämuodikasta, mutta ei voi minkään. Tykkään olla toisen palkkalistoilla, ilman yrittäjän riskiä ja ilman vastuuta ihan kaikesta. Osallistun mielelläni myyntityöhön, mutta olen enemmän kuin tyytyväinen, että kodin lainanlyhennykset eivät ole siitä kiinni, miten hyvin onnistuin tässä kuussa.

Tykkään työstäni ihan tosi paljon. Niin paljon, että ajatukset pyörivät työjutuissa usein toimiston ulkopuolellakin. Iltalukemisena on viime aikoina ollut fiktion sijaan ammattikirjallisuutta, ja käytän työmatkan mielelläni työhön liittyvän artikkelin lukemiseen.

Silti pidän siitä, että elämäni jakaantuu työhön ja vapaa-aikaan. Kun olen lomalla, olen lomalla. Minua ammattibloggarin arki rasittaisi valtavan paljon. En jaksaisi sitä, että joutuisin raportoimaan ravintolaillalliseni ja äitienpäivälounaani muille. Siksi se ei olekaan unelmaduunia minulle (vaikka jollekin toiselle voi ollakin). Yksityisyyttä halajavalle sopii paremmin työ, jossa ei ole tarvetta elämäjulkaisemiselle.

En tiedä, olenko intohimoinen työtäni kohtaan. Mielestäni on aika paljon vaadittu, että työhön pitäisi suhtautua intohimoisesti. Teen töitä, koska saan siitä rahaa. Rahalla saan katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Säännöllinen palkka tuo turvallisuuden tunnetta, ja luottamusta tulevaisuuteen. Pystyn suunnittelemaan ensi vuoden lomamatkaa ja mahdollisen uuden asunnon hankintaa, kun tiedän tulovirran olevan ennustettava.

En halua harrastuksestani työtä. Työ toisi siihen velvollisuutta, ja veisi ilon. Lisäksi, en ole harrastuksissani mitenkään erityisen hyvä. Se on minusta vapauttavaa: kukaan ei välitä, jos harrastan surkeasti. Töissä on eri juttu. Työssäni olen hyvä, ja minulta odotetaan, että olen hyvä. On mahtavaa harrastaa jotain, jossa odotusta onnistumisesta ei ole.

Kuva: Jordan Whitfield, Unsplash.com

Olen monella tapaa etuoikeutettu. Minulla on työssäni paljon vastuuta, valtaakin. Minulla on fiksut, mukavat työkaverit, ja koen oppivani työssä jatkuvasti. Teen mielenkiintoista ja tärkeää työtä. Työpaikalla on matala hierarkia ja paljon valtaa päättää omasta työstä. On joustava työaika ja etätyömahdollisuus. Työvälineet ovat toimivat ja henkilökunnasta pidetään hyvää huolta. On kattava työterveyshuolto, sairaan lapsen hoitoetu, koulutusta. Ennen kaikkea: minulla on töissä kivaa.

Työyhteisö on myös turvaverkko. Juuri nyt olen toista viikkoa sairaana, eikä mikään homma kaadu. Olen joutunut siirtämään palavereita ja delegoimaan asioita, mutta tiedän, että työkaverit ottavat koppia.

Tunnistan, että Valtarin ja Rämön työelämä on omaani enemmän tulevaisuutta. Yhä useampi joutuu (vai pääsee?) rakentamaan toimeentulonsa useasta palasesta. Yhä useampi työllistää itse itsensä, ja yhä useammalla on monta ammattia. Joko yhtäaikaa, tai uransa aikana. Työurat ovat lineaarisen sijaa polveilevia.

Silti haluan pitää jonkinlaisen tavallisen yhdeksästä viiteen toimistotyön puolustuspuheenvuoron. Sellainenkin voi olla unelmahomma. Minulle ainakin on.