maanantai 8. syyskuuta 2014

Huijarisyndrooma ja menestymisen pelko

Älykäs nuori pääsee haluamaansa koulutukseen ja valmistuu hyvin arvosanoin. Hän pääsee hyvään työpaikkaan, tekee ahkerasti töitä ja etenee urallaan. Kollegat arvostavat, ylennyksiä tulee.

Koko ajan hän pelkää korttitalonsa romahtavan: "Jossain vaiheessa nämä ihmiset ympärilläni huomaavat, etten oikeasti osaa mitä he luulevat minun osaavan. Jossain vaiheessa paljastuu, etten ole ansainnut paikkaani."

Nuori kykymme ei usko omaan osaamiseensa, vaan luulee saavuttaneensa menestyksensä jonkin omituisen erehdyksen kautta.

Kuulostaako tutulta? Ilmiöllä on nimi, huijarisyndrooma, ja se vaivaa erityisesti nuoria, koulutettuja naisia. Osa kompensoi tunnetta vastaan ylisuorittamalla ja uupumalla. Toiset alisuorittavat, eivätkä koskaan tartu haasteisiin. Kyvyt riittäisivät, uskallus ei.



Kun ensimmäisen kerran kuulin huijarisyndroomasta, nyökyttelin kiivaasti näyttöpäätteelle. Juuri noin! Nyt se selvisi, tälle vaivalle on nimi! En ole yksin!

Sitten muistin, että internetin itsediagnooseissa pitää olla varovainen. Olenhan tässä vuoden sisällä oirelistoja lukiessani kuvitellut itselleni myös vatsasyövän ja kilpirauhasen liikatoiminnan (kumpaakaan ei, tietenkään, ole).

Huijarisyndrooma on helppo selitys epävarmuuteen, jota jokainen varmasti elämässään toisinaan kokee. Oman asiantuntijuuden syventyminen johtaa helposti siihen, että alkaa entistä selvemmin käsittämään sen, mitä ei vielä tiedä. Oman osaamisen kasvaminen ei johdakaan lisääntyneeseen itsevarmuuteen, vaan auttaa näkemään harmaan sävyjä.

Tai en tiedä, onkohan näin myös muilla? Oma kokemukseni on, että nuorempana maailma oli selkeämpi. Rajat hyvän ja pahan, oikean ja väärän väliin oli yksinkertaisempi piirtää. Ymmärryksen karttuessa näen vain lisääntyvää monimutkaisuutta, enkä ole varma oikeastaan enää mistään. Siihen saa kaupanpäällisiksi myös oman asiantuntijuuden epäilyn: millainen osaaja se sellainen on, jonka vastaus kiperään kysymykseen on: "se voi olla niin tai näin".

Mutta mennäänpä takaisin huijarisyndroomaan. Vaikken olekaan oikopäätä valmis sellaista leimaa itselleni lätkäisemään, on mielestäni tärkeää, että tunnerykelmällä (jonka itsekin tunnistan) on nimi. Se helpottaa asiasta puhumista ja omien tunteiden käsittelyä. Jos jostain voi puhua, siihen voi myös tarttua. Niinhän se on lapsillakin: tunteiden nimeäminen auttaa ymmärtämään, etten olekaan yksin tämän kanssa.

Luulen, että oma turhautumiseni työelämässä on monen syyn summa, ja usko omiin kykyihin on vain pieni osa ongelmaa. Oikeastaan tiedän osaavani aika paljon, mutten vieläkään tiedä, mihin haluaisin osaamiseni suunnata. Osaisin tehdä kaikenlaista, mutten välttämättä halua.

Osana huijarisyndroomaa puhutaan alisuorittamisesta. Sellainenkin termi on olemassa kuin menestymisen pelko. Sellaisesta kärsivä ihminen välttelee projektien loppuunsaattamista, ei halua ottaa vastaan ylennyksiä, ei kaipaa lisää vastuuta.

Tohtoritakuu-blogissa kirjoitetaan menestymisen pelosta hyvin, mutta minua jäi silti jokin mietityttämään. Olen pohtinut menestystä aiemminkin, sillä se on asia, josta on paljon puhetta nuorten koulutettujen naisten keskuudessa. On ikäänkuin itsestäänselvyys, että jokainen tavoittelee menestystä, ja menestyksellä tarkoitetaan aina samaa asiaa: uralla mahdollisimman korkealle kipuamista. Keskusteluissa ei puhuta siitä, onko tällainen menestyksen määrittely tarkoituksenmukaista, ainoastaan siitä, mihin esteisiin nuori nainen matkallaan törmää.

Itse määrittelen menestyksen enemmän tasapainon löytämisenä, että on tyytyväinen elämänsä kokonaisuuteen. Itselleni menestys ei tarkoita paljon työntekoa, vaan mielenkiintoisia ja sisällöllisesti merkityksellisiä työtehtäviä. Minulle menestys ei tarkoita paksua palkkapussia, vaan sellaista riittävää, että pystyn elämässäni toteuttamaan myös työn ulkopuolisia asioita, eikä tarvitse jännätä ennen palkkapäivää, riittävätkö rahat tilillä. Itse asiassa minä haluaisin tehdä mahdollisimman vähän töitä, eikä minua haittaa, vaikka se näkyisi palkkakuitissa. Töiden lisäksi haluan viettää aikaa lasteni ja puolisoni kanssa, ja harrastaa. En ole minkään asian suhteen niin intohimoinen, että haluaisin satatuntisen työviikon olevan arkea, kuten Helsingin Sanomiin haastatelluilla Miki Kuusella ja Fiona Timantilla.

Ajatteluni on tietysti varsin kerettiläistä, vaikka koko ajan yleistymään päin. Valtion rahakirstun vartijat kauhistelevat leppoistamisen nakertavan hyvinvointia, mutta vaikka iloinen veronmaksaja olenkin, en osaa nähdä arvoa elämänsä käyttämisestä pelkkään työntekoon. Eikä menestys välttämättä riipu siitä, mikä titteli käyntikortissa lukee.

Mitä sinä olet mieltä? Mitä menestys sinulle tarkoittaa? Tunnistatko itsessäsi piirteitä huijarisyndroomasta, entä menestyksen pelosta?

27 kommenttia:

  1. Totta, lapsena kaikki tuntui yksinkertaiselta. Se olikin vain tunneharha, koska lähes kaikki tuntuukin niin monimutkaiselta nykyään. Liekö tunneharha sekin? Tuntuu tai ei, mutta ainakin on varmaa - tai lähes ainakin kohtalaisen varmaa, että yleisesti ottaen raja oikean ja väärän välillä tuntuu olevan kiinni siitä, kuka sen milloinkin haluaa miksikin määritellä.

    Huijarisyndoomasta; toisaalla yhteiskunnan asettamat paineet, toisaalla yksilön asettamat tavoitteet. Liekö pitkälti kysymys tunnetilasta tässäkin? Mikä kenellekin tuntuu mielekkäältä elämäntasolta, jonka sitten määrittelee menestymiseksi elämässä. Onhan tunteet todellisia ei harhaa.. onhan..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, minä kyllä reippaasti yksinkertaistin vielä kaksikymppisenäkin :D

      Minun mielestäni jokainen määrittelee itse oman menestyksensä, mutta todellisuudessa se ei taida olla ihan niin yksinkertaista. Puhe menestyksestä on kuitenkin pitkälti keskittynyt uraan, asemaan, valtaan ja palkkaan. En kiellä, etteikö se olisi menestystä joillekin, mutta se ei välttämättä ole jokaiselle.

      Joskus voi myös olla vaikea erottaa toisistaan ympäristön odotukset ja omat toiveet.

      Tunteet ovat todellisia.

      Poista
  2. Voikun asuisit tässä jossain lähellä ja järjestäisti sellasia "Saaran keskustelukerhoja". Mä tulisin niin mielelläni nyökyttelemään: "kyllä olen ihan samaa mieltä. Ai että taas mielenkiintoinen aihe." No, onneksi on intternetti ja blogit, käy tä nyökyttely ruudunkin ääressä.

    t. Alisuorittaja vai onnellinen leppoistaja, en ole varma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitettuani kommentin aloin miettiä, että olikohan joku joskus aikaisemminkin täällä ehdottanut tätä. Tuntui ensin ihan omalta ajatukselta, mutta saattaa olla myös lainatut lainit. :) Tääkin olis toki mielenkiintonen aihe, mistä ne omat ajatukset ja mielipiteet tulee, onko kaikki vaan lainaa?

      Poista
    2. Voi kun asuisin! Ne olisivat varmasti hauskoja kerhoja. Etenkin, jos osanotto olisi muutakin kuin nyökyttelyä :)

      Se on muuten mahdoton tietää, onko alisuorittaja vai onnellinen leppoistaja. Eikö olekin? Että eikö tässä nyt halua muiden määrittelemää menestystä siksi, ettei oikeasti halua, vai siksi, että se pelottaa. Vaikeaa.

      Tähän blogiin on tullut yli 2200 kommenttia, joten huijaisin jos väittäisin muistavani ne kaikki (en muista kirjoittaneeni kaikki omia tekstejänikään)... Mutta kyllä tuo ajatuksesi minusta omaperäiseltä kuulostaa. Ja KYLLÄ, varsin mielenkiintoinen aihe, onko kaikki vain lainaa. Intuitiivinen vastaukseni on, että kyllä on. Lainaa vain. :D

      Poista
    3. Nämä aiheet on sellasia, että luulen et ongelmaksi muodostuis ennemmin illan lyhyys, kun vähäinen osaanotto. :)

      Se omien syiden määrittely on mahdotonta. Hyvinä päivinä sitä on ihan varma, että tää on täysin oma päätös ja mitään en vaihtais... ja sitten huonoina epäilen, että kaikki valinnat oikeastaan johtuvat vaan omasta epävarmuudesta.

      Ja lainattua, mutta niin omaa.

      Poista
    4. Mulle on välillä omien toiveidenkin tunnistaminen mahdotonta. Jonain päivänä mietin, että vähempikin riittä, toisena taas mitä enemmän, sen parempi :)

      Poista
  3. Hyvä teksti, kiitos! Palaan tähän vielä ajatuksen kanssa, mutta tänän halusin sanoa jo nyt.

    VastaaPoista
  4. Musta on tullut kyllä oikea oman elämäni alisuorittaja ja kyllä ihan kauhuskenaario kun yliopisto-opinnot on aivan levällään ja alla yksi keskeytetty amk-opiskelukin. Nykyään vaan poden ahdistusta kun mietin urakuvioita (kun omat kiinnostuksenalat ei tosiaan ole niitä työllistävimpiä, ja toisaalta vaikka saisin heti huippuviran niin en henkisesti ehkä kestäisi sitä OIKEAA ruuhkavuosiarkea, että aamulla töihin ja illalla kaupan kautta kotiin ja väsyttäis koko ajan jne…) ja olen sitten etsinyt sitä sisältöä ja menestystä muilta osa-alueilta. Pidän kaikesta tästä lusmuilusta ja kotiäitifiilistelystä huolimatta itseäni sivistyneenä ja uteliaana ihmisenä ja niin kauan kun jaksan lukea ja olla kiinnostunut ja oppia uutta niin en ole kovin huolissani siitä, että petän sukupolveni naiset haluamalla olla kotiäiti niin kauan kuin se taloudellisesti on mahdollista (ja lyön ekaa joka tulee jankkaa mulle eläkkeistä). Ja tietty tätä helpottaisi että olisi joku selkeä intohimon/lahjakkuuden kohde, eikä vaan sellaista epämääräistä skaalaa asioita, joissa olen keskiverto ja voisin halutessani olla aika hyvä… jos vaan viitsisin. (Kiitos tästä ilmaisesta mahdollisuudesta terapoida itseäni kommenttiboksissa). Hyvä teksti siis. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä!

      Se on kyllä jännä, miten siinä ahdistuksessa tulee vellottua (kyllä, minäkin) silloin, kun ahdistuminen ei mihinkään mitään auta. Että voisi nyt vain rauhassa olla lasten kanssa ja hoitaa ahdistumiset kun aika on.

      Mulla pyörii aihiona kirjoittaa keskenkertaisuudesta ylistyslaulu, mutten ole vielä saanut aiheesta kunnon otetta. Täytyy jatkaa harjoituksia. Sekin on nimittäin mielenkiintoinen pohdinta, että pitääkö kaikkien olla kaikessa tai jossain erityislahjakkuus.

      Poista
  5. Ei ole vielä sitä tutkintoa eikä työpaikkaa, mutta kai voin silti samaistua tekstiin?? :D

    "On ikäänkuin itsestäänselvyys, että jokainen tavoittelee menestystä, ja menestyksellä tarkoitetaan aina samaa asiaa: uralla mahdollisimman korkealle kipuamista."
    "Itse määrittelen menestyksen enemmän tasapainon löytämisenä, että on tyytyväinen elämänsä kokonaisuuteen. Itselleni menestys ei tarkoita paljon työntekoa, vaan mielenkiintoisia ja sisällöllisesti merkityksellisiä työtehtäviä. Minulle menestys ei tarkoita paksua palkkapussia, vaan sellaista riittävää, että pystyn elämässäni toteuttamaan myös työn ulkopuolisia asioita, eikä tarvitse jännätä ennen palkkapäivää, riittävätkö rahat tilillä. "

    Nuo siis iski. Haluan kyllä ns. tavoitella korkealla, mutten niinkään sen uran itsensä takia, vaan siksi että saisin jotain aikaan. Saisin muuttaa mailmaa, koittaa vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, niin että ne olisivat edes himpun verran (oikeastaan aika mielettömän paljon) nykyistä parempia.

    Palkka ja itse ura sinänsä on toissijainen. Pääpointti on intohimo tehtävään työhön ja mahdollinen onnistumisen riemu, jos ja KUN oma kädenjälki näkyy. :)

    Mutta niin.. tässä sitä vielä ollaan. Kotona. Paksuna. Opinnot kesken ja kaksi lasta jaloissa (sängyssä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin kunnianhimoinen olen, enkä suinkaan vieroksu työtä. Mutta ne tavoitteet ovat, kuten sinullakin, jossain muualla kuin palkassa ja menestyksen ulkoisissa tunnusmerkeissä. Alan vasta nyt tunnistaa oman idealismini ja sen, kuinka tärkeää minulle on saada jotain merkityksellistä aikaan.

      Sä olet just hyvällä tiellä. Lapset ja työ tasapainottavat toisiaan, kuten Valeäiti osuvasti omalla tontillaan kirjoitti.

      Poista
  6. Mulla on aina ollut tavoitteet korkealla, mutta töissä olen tyytyväinen, kun mielekästä tekemistä riittää koko työpäiväksi (ja varmuuden vuoksi vähän, muttei liikaa, yli). Palkka ei ole mulle syy tehdä töitä (älkää kertoko työnantajille ;) ), eikä mua saa millään palkalla tekemään työtä, josta mielekkyys puuttuu.

    Välillä kyllä huijarisyndrooma nostaa päätään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No minäkin tässä mietin, että onkohan tämä blogi riittävän anonyymi, ettei tulevat työnantajat ihmettele että mikä hörhö siellä ei muka palkasta välitä :D

      Mutta ihan samaa mieltä, millään palkalla en tekisi työtä, josta mielekkyys puuttuu.

      Poista
  7. Mä koen varmaan vähän noita molempia, menestymisen pelkoa ja huijarisyndroomaa. Etenkin sillä edellisellä on toisaalta myös kiva selitellä itselleen, jos ei vaan niinku huvita. Koska ainahan ei huvita.

    Mä en tavallaan halua myöskään kivuta urallani, koska mun käsitys pomohommista on se, että pitää budjetoida, hyväksyä matkalaskuja ja tilata kitiseville alaisille puhelimia. Pitää järjestää tiimipäiviä, joista kukaan ei kuitenkaan oikeasti ilahdu, ja motivoida "menestymispelkoisia". Omaa asiantuntijuutta ei kuitenkaan käytännössä saa käyttää. Ja se on se, mitä haluan käyttää.

    No, eihän se välttämättä toki noin mene, mutta ajatuskin budjetointiexcelistä saa mut sellaisen avuttoman kauhun valtaan.

    PS. Jotenkin ehkä koen, että termin "huijarisyndrooma" suurin etu on se, että sen avulla voi ymmärtää, että muutkin kokevat näin. Sitten ei ehkä tarvii rynniä varaamaan aikaa shrinkille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun käsitys pomohommista on aika lailla sama kuin sulla. Kivaa olisi olla väärässä, sillä mä kyllä haluaisin olla esimies, silleen oikeasti. Että saisi auttaa ihmisiä onnistumaan ja kasvamaan osaajina. En ole vain koskaan nähnyt sellaista esimiestyön arkea oikeassa elämässä, vaan mun tuntema keskijohto on vähän surkeassa asemassa puun ja kuoren välissä ilman aitoa valtaa ja vailla vaikutusmahdollisuuksia. Mutta ehkä tässä vain pelko puhuu?

      PS. Olen täysin samaa mieltä!

      Poista
  8. Kaipaan välillä sitä mustavalkoista nuoruutta, kun kaikki oli niin paljon helpompaa. Nykyään huomaa olevansa juuri sellainen toisaalta - toisaalta -ihminen, mikä on kyllä parempi, mutta niin paljon kuluttavampaa. Mitä enemmän opiskelen ja otan asioista selvää, sitä enemmän tuntuu tosiaan, etten tiedä ja ymmärrä tarpeeksi. Olen juurikin nuori, koulutettu huijarisyndroomasta kärsivä nainen ja alisuorittaja, joka pelkää haasteita. Ihan kiva tietää, etten ole ainut, mutta mikä ihme minua (ja kaikkia muita) oikein vaivaa?!

    Jostain syystä nuoret miehet jyrää ja on varmoja kompetenssistaan, ja sitten itsevarmoina pärjäävät. Naiset taas eivät usko omiin kykyihinsä vaikka olisivat tuhannesti pätevämpiä. (Anteeksi ihan jäätävä yleistys, pitääkö tähän pistää disclaimer.) Mistä sitä itsevarmuutta saisi? Olen myös sitä mieltä, että menestys mitattuna vain rahalla ja ylennyksillä on hyvin yksipuolista. En minäkään halua olla ensisijaisesti johtoasemassa, vaan tehdä työtä jossa viihdyn ja saan tehdä itselle tärkeitä asioita, rahasta ja vallasta viis. Mutta sitten kun tämä tuntuu olevan niin yleistä nuorten naisten keskuudessa, sitä väistämättä miettii, että yhteiskunta kasvattaa ja työntää tyttöjä ja poikia eri tavoin eteenpäin. Pojilla on uskoa itseensä ja he tuntevat ehkä useammin vetoa johtajuuteen, tytöt taas epäilevät osaamistaan ja ovat epävarmempia. Tai ehkä teenkin yleistyksen oman elämänpiirini perusteella ja nyt nuoruuttaan elävät tytöt tietävät kyllä olevansa hiton fiksuja ja uskaltavat? Toivoisin niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on oikeasti tosi tärkeä pohdinta. Minä en ole päässyt selvyyteen siitä, onko tosiaan niin, että naiset eivät rynni johtotehtäviin, koska eivät halua vai koska eivät uskalla (no tarkalleen ottaen varmasti molempia, mutta kumpi syy on enemmistössä?). Ja jos eivät halua, niin eivätkö ihan oikeasti halua, vai koska heidät on kasvatettu niin, ettei muuten kannata haluta.

      Ja sitten toisaalta mua kiinnostaisi kuulla myös niitä tarinoita, missä mies ei halua johtajaksi. Koska mä vaan en pysty uskomaan, että sieltä se autuus kaikille löytyy. Eikä tietenkään ole tarkoituksenmukaistakaan löytyä, koska eihän kaikki voi pomoja olla. Alaisiakin tarvitaan.

      Mutta onhan se niin, että Suomessa työelämä on sukupuolittunutta, kuten Valitse ala päällä, älä alapäällä -kampanja kertoo (http://alapaalla.fi/tietoa_kampanjasta.php).

      Poista
    2. Varmasti on paljon miehiä, jotka eivät halua johtotehtäviin, mutta siitä on takuulla todella hankala puhua. Mikä mies se sellainen on joka ei pysty johtamaan? Ihan varmasti työelämässä on paljon enemmän miehiä, jotka ovat vain "ajautuneet" esimiestehtäviin, kun taas naisilla uskoisin siihen tarvittavan enemmän päättäväisyyttä.

      Tuo kampanja on tosi hyvä! Asenteiden muuttaminen on aikamoista pään hakkaamista seinään, mutta haluan uskoa, että ihan oikeasti olisi aina vain helpompaa ja "normaalimpaa" valita toisin kuin nyt pidetään "sopivana". Nuo kampanjan esiin nostamat kolme tasa-arvohaastetta on kyllä pirulaisia. Olispa ihanaa, kun koko Suomen nuoriso (ja ehkä sitä kautta niiden vanhemmat ym.) alkaisi ajatella, että "Ei ole miesten ja naisten töitä. On vain ennakkoluuloja"!

      Poista
    3. Minäkin uskon (ja haluan uskoa), että tämäkin asia muuttuu vääjäämättömästi parempaan.

      Vanhemmat ja ammattikasvattajat ovat tänä päivänä paremmin tietoisia sukupuolittavista toimintatavoista, ja meillä on jo hyviä roolimalleja sekä pehmeistä miehistä että kovista naisista. Sitten kun siihen rinnalle saadaan vielä lisää esimerkkejä siitä, ettei puolta välttämättä tarvitse valita, vaan että mies ja nainen voi olla sekä pehmeä että kova - molempia puolia tarvitaan, molemmat ovat sekä hyödyksi että haitaksi.

      Mä välillä pelkään, että joku tulkitsee mut kamalaksi sovinistiksi näiden tekstieni perusteella :/ Vaikka oikeastaan mä vain haluan ravistella luutuneita käsityksiä ja ajattelua siitä, että löytyisi jokin yksi totuus, joka palvelee kaikkia. Mä nostan isosti hattua joka ikiselle naiselle, joka haluaa ja pääsee johtajaksi (mutten sitten kuitenkaan osaa olla nostamatta hattua myös niille, jotka eivät halua eivätkä päädy).

      Poista
    4. En kyllä tiedä miten ihmeessä sut vois sovinistiksi ajatella! Mun mielestä nämä on todella tärkeitä asioita ja niistä pitää keskustella. Senkin takia, että aina vaan useampi tajuaisi, ettei kaikkien tarvitse kulkea samoja reittejä. Kyytiä luutuneille käsityksille! (Ps. Kirjotat kyllä tosi hyvin ja tärkeistä jutuista.)

      Poista
    5. No kiitos! Ja hyvä, jos pelkoni on aiheeton :)

      Poista
  9. Kiinnostava juttuja ja hyviä kommentteja!

    Mun alalla eteneminen ei tarkoita esimiesasemaa - opetushommat ovat opetushommia ja hallinnon hommat ihan muita. Ennemminkin kyse on työpaikan valinnasta. Kun jokin aika sitten nostin kytkintä vanhasta (hyvästä!) työpaikasta, halusin uutta haastetta ja vastuullisempaa työnkuvaa. En olis oikeastaan uskaltanut lähteä, kun vanhassa paikassa oli niin leppoisaa ja oikeasti hyvä ilmapiiri lähimpien työkavereiden kanssa, mutta mun mies ja yksi viisikymppinen naiskollega melkein pakottivat. Kuulin itseni aloittavan lauseen: "En mä tässä nyt mitään uraa luo...", johon kollegani hyvin kärkevästi tarttui: "Miten niin? Totta helvetissä luot!". Pointtina se, että jos haluaa ennen eläkkeelle jäämistään tehdä jotain oikeasti päräyttävää, täytyy uskaltaa ottaa riskejä. Ja siinä mä oon erittäin huono. Hyvä siis, että joku vähän potkii persuksille.

    Menestyminen tarkoittaa mullekin ennen kaikkea asiantuntijuuden syvenemistä ja työn mielekkyyttä, mutta useinhan sen kaupanpäällisenä tulee myös lisää vastuuta, pitkät päivät ja parempi palkka. Harmillista tietysti on se, että kaiken pitää osua samaan saumaan: kiinnostavia työtilaisuuksia tuntuu tulevan vastaan juuri, kun lapset ovat pieniä. Välillä tuntuu, että revitään kahtaalle.

    Mun mies muuten aina sanoi, ettei se halua töissä lisää vastuuta tai esimiesasemaa. Niin vaan sekin on nyt esimies ja vastaa miljuunista. Kumma juttu. Jossain vaiheessa se kai alkoi kuitenkin kaivata sitä itsensä haastamista silläkin saralla.

    Niin, ja väitän, että naisten ja miesten palkkakehityksen erot selittyvät osin juuri tällä kytkimen nostamisella. Mun mies on vaihtanut työtä 2-3 vuoden välein ja saanut hilattua palkkaansa joka kerta reippaasti ylöspäin. Naiset ovat kuulemma keskimäärin uskollisempia työnantajalleen ja siksi palkka laahaa perässä. Saman talon sisällä kun palkkaa harvemmin kovin merkittävästi nostetaan.

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivoisin työelämän muuttuvan siihen suuntaan (ehkä se on osin jo muuttunut/muuttumassa), että mahdollisia urakiidon hetkiä olisi muuallakin kuin ruuhkavuosissa. Haluan uskoa, että esim. kaikki omat uramahdollisuudet eivät ole menneet, vaikka olenkin lasten kanssa useamman vuoden kotona, ja senkin jälkeen kun palaan töihin, tekisin mielelläni pari vuotta vähän löysempää tahtia jotta ehdin olemaan kotona lasten hereilläoloaikaan. (Toisaalta mulla on kokemusta siitäkin, miten itse pärjäsin 40 viikkotyötunnilla firmassa, jossa valtaosa muusta jengistä teki tuplamäärän tunteja - mä en ihan loputtomiin usko siihen toimistolla kökkimisen tehokkuuteen, vaan taito sekin on, että saa hommat tehtyä säällisessä ajassa.)

      Vastuu on jees, jos vastuun sisältö on mielenkiintoinen. Tuossa yllä Liina kommentoi virkistyspäiviä ja uusien puhelinten tilaamista, niin sellaisesta vastuusta en olisi kovin täpinöissä :) Omaan asiantuntijuuteen liittyvästä kehitysvastuusta ja muiden ammatillisen osaamisen kasvattamisvastuulle sen sijaan tuskin sanoisin ei. Nää on monimutkaisia juttuja. Tai sitten tosi yksinkertaisia :)

      Työpaikan vaihtaminen on joskus ainoa tapa päästä eteenpäin. Joskus se vie sivulle. Etukäteen ei voi tietää, ennen kuin kokeilee.

      Poista
  10. Mulla on varmaan epäreiluussyndrooma. En ole mielestäni päässyt huijaamalla mihinkään, mutta onhan se nyt ihan epäreilua, että koulut voi mennä läpi erinomaisin arvosanoin ja lisäksi kehittää uraansa haluamaansa suuntaan tekemättä oikeastaan koskaan yhtään mitään. (Jos ei nyt lasketa sitä lyhyttä aikaa, kun olin hetken lähes burnoutissa. En silloinkaan kyllä varsinaisesti tehnyt mitään, olin vain tukkinut kalenterin liian täyteen ja ahdistuin niistä asioista, joita en tehnyt.) Ehkä siinä vaan on se mun taito sitten, näen mahdollisuuksia paikakseni tässä maailmassa ja jollain tavalla kykenen näkemään, mihin rakoihin kannattaa milloinkin sujahtaa. Näen ne aidan matalimmat kohdat ja osaan mennä niistä, mutta se ei ole mitään huijausta. Ja vaikka olenkin ns. nopeaoppinen, niin ei sekään nyt mitään huijausta ole, vaan vain epäreilu lähtökohta. Niinpä otan vastaan sen, mitä vastaan tulee, mutta yritän (mahdollisia kateellisia peläten) pimittää, miten helpolla sen olen saavuttanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan mahtavaa! Eikä se mielestäni varsinaisesti epäreilua ole, ainoastaan elämää, että on saanut elämälle eri lähtökohdat kuin joku muu. Pahinta olisi pitää kynttilää vakan alla, koska muita ei ole siunattu samalla onnella.

      Poista