perjantai 6. syyskuuta 2013

Luonnollisen pelko

Minä kiusaannun aina vähän, kun joudun osallistumaan keskusteluun ensimmäisestä lapsuusmuistosta. Minun ensimmäinen muistoni on nimittäin siskoni kuolema.

Voisin tietysti valehdella, mutten osaa. Totuudenmukaisen vastauksen annettuani kysyjä aina hämmentyy, ja minä kiirehdin selittämään, että ei huolta, siitä on yli 30 vuotta ja olin kovin pieni silloin enkä edes muista tapahtunutta kovin tarkkaan.

Vaikka tietysti muistan.

Muistan isän kantavan pientä valkoista arkkua. Muistan vanhempieni sanat keskellä yötä, uutisen jota oli kovin vaikea käsittää. Muistan puhumattomuuden, kun surua ei osattu pukea sanoiksi. Muistan äitini kuuntelemassa ilmeettömänä Tapio Rautavaaraa.

Sittemmin olen joutunut osallistumaan aivan liian monen aivan liian aikaisin kuolleen hautajaisiin. Vanhuuteen kuolleet eivät sureta minua, ovathan he eläneet pitkän ja toivottavasti hyvän elämän. Kuolleet lapset sen sijaan, sitä on vaikea kestää.



Toisinaan törmää ajatukseen, että moderni länsimainen ihminen on vieraantunut kuolemasta ja pitää sitä epäluonnollisena. Kuolemaa pelätään, vaikka se tulisi ottaa osana elämän kiertokulkua. Samaan ajatukseen sisältyy hivenen arvostelua, esimerkiksi, että nykyvanhemmat vahtivat jälkikasvuaan turhan hysteerisesti. Ovat pelosta sekaisin, ja sen takia eivät anna lastensa juoksennella vapaana ympäriinsä.

Hmjaa.

Kyllä minä tiedän, että ennen kuolema oli arkipäiväisempää. Vauvat ja lapset kuolivat, aikuisenkin elinajanodote oli paljon lyhyempi kuin tänään. 1950-luvulla lasten tapaturmaiset kuolemat olivat kymmenen kertaa yleisempiä kuin tänään. Lapsia muun muassa räjähti kuoliaaksi.

Sata vuotta sitten elämä oli raaempaa, mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset olivat. Uskon, että silloinkin, kun lapsia menetettiin lähes joka talossa, vanhemmat surivat heitä yhtä lailla. En usko, että lapsia vahdittiin vähemmän, koska heitä oli monta ja yhden menettämisellä ei ollut niin väliä. Uskon, että lapsia vahdittiin vähemmän, kun ei muuta voitu.

Minä olen kiitollinen siitä, että saan elää ja kasvattaa lapseni nyt, enkä 50 tai sata vuotta sitten. Silti minä pelkään. Vähän järjettömästikin, myönnän. Aina, kun luen surullisen pikku-uutisen lehdestä mietin, "tuo voisi käydä meille". Ja toivon, ettei ikinä käy.

Näin suurta rakkautta ei saa ilman menettämisen pelkoa. Se on mielestäni luonnollista, vaikka menetykset elämään kuuluvatkin.

16 kommenttia:

  1. Ihan ensiksi pahoittelut siskostasi. Ei väliä onko siitä 30 vuotta vai minkä aikaa niin menetyshän se on. Ja varmasti jättänyt muistijälkensä. Surullista :(

    Toisekseen mä juurikin pyörittelin omissa luonnoksissa juttua tuosta kuolemasta vieraantumisesta mutta päätin haudata jutun kuitenkin. Kuolema on vaikea aihe vaikka sen kokisi kuinka luonnollisena asiana elämän kiertokulkua. Siihen on varmasti yksilötasolla omat syynsä jos on vieraantunut mutta suru on niin subjektiivinen kokemus että on jotenkin hankala puhua siitä objektiivisesti. Ja niin että mikä tuntemus on vieraantumisesta johtuvaa ja mikä sitten muka "hyväksyttävämpää suremista".

    Kaveripariskunta sai esikoisensa viime viikolla. Yksi ensimmäisistä asioista mitä he sieltä onnen ja ihmettelyn seasta sanoivat että sen kaiken ihanan mukana tuli myös järjetön pelko. Vakuutin että se ei ikinä enää valitettavasti poistu mutta sen kanssa oppii elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mä tajusin tätä kirjoittaessani, että suru, jonka muistan, on enemmän vanhempieni kuin minun. Muistan myös pienen lapsen hämmennyksen siitä, kun kaikkivoipaisina pitämänsä vanhemmat menevät surusta rikki. Mäkin pyörittelin tätä tekstiä pitkään ja pohdin, haluanko julkaista, mutta nyt uskon, että sen kirjoittaminen oli minulle tärkeää.

      Suru on subjektiivinen kokemus, ja sellaisena vaikeasti käsiteltävä objektiivisesti. Itse olen miettinyt, että suru on yhtä luonnollista kuin pelkokin. Ja pelko on hyvä asia, jos se saa meidät köyttämään lapsemme turvavöihin autossa ja pitämään kypärää pyöräillessä. Huono asia pelko on, jos se lamauttaa.

      Neuvosi tuttavaperheellesi on oikein osuva. Oma kokemukseni on samanlainen: sitä huolta oli kovin vaikea etukäteen kuvitella, mutta uskon jokaisen vanhemman tunnistavan sen.

      Poista
  2. Mua alkoi tämä itkettää - äiti ilmeettömänä kuuntelemassa Rautavaaraa - koska lapsen, nuoren, liian aikainen kuolema yleensä on tragedia oli siitä kuinka kauan tahansa. Otan siis osaa - se on iso menetys, ja tietenkin nyt äitinä sitä katsoo sellaisten lasien läpi että varmasti vuosienkin jälkeen miettii sitä, millainen ihminen lapsesta olisi kasvanut, mitä se tänäpäivänä tekisi ja millaista olisi.

    Mulle oman isän kuolema oli sellainen kriisi, että aika usein mietin kuinka paljon siitä voi kirjoittaa - vaikka olenkin ja olin se läheisin, ja tavallaan mulla on se "oikeus" kijoittaa. Mun mielestä sun teksti on kaunis, ja kunnioittaa perheen surua.

    Huoh. Kunpa ei tarvitsisi noista huolehtia. Kyllä taas se eilinen uutinen auton alle jääneestä ekaluokkalaisesta kouraisi - tiedän toki, että maailmalla kuolee tuhansia lapsia päivässä, mutta myös yksittäiset tarinat kouraisee syvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Osanottoni myös sinulle. Läheisen menettäminen on kamala asia, ei siihen taida olla koskaan valmis.

      Ne yksittäiset uutiset kouraisee ehkä siksi, että on niin helppo kuvitella itsensä siihen tilalle. Meidänkin lapsista tulee vielä ekaluokkalaisia, ja hekin tulevat tuolla autojen seassa koulutietään kulkemaan.

      Vaikka on ne kamalia ne kaukaisemmatkin uutiset, sodissa kuolleista lapsista tai lapsisotilaista. Mä en pahimmissa hormonihuuruissa pystynyt lainkaan katsomaan uutisia, kun ne kohtalot järkytti niin syvästi.

      Poista
  3. Minäkin olen pahoillani, että sinä ja lapsuuden perheesi olette menettäneet rakkaan perheenjäsenen. Lapsen menettäminen on maailman pysäyttävimpiä asioita. Sisaruksen menettäminen lapsena on varmasti täysin siihen rinnastettava asia. Eikä sillä väliä, miten kauan tai vähän aikaa on kulunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Nyt, kun on omia lapsia, sitä miettii vielä enemmän, miten kukaan vanhempi voi sellaisesta selvitä. Ehkei voikaan. Tina Lundan kirjoitti Hesariin puolisonsa kuolemasta, että "ei surusta toivu, sitä oppii sietämään".

      Omaa kokemustani en silti rinnastaisi vanhempieni kokemukseen, tai puolisonsa menettäneen kokemukseen. Vaikka typeräähän menetysten vertailu on. Turhaakin, ei se johda mihinkään.

      Poista
    2. Niin, mulla on kokemusta vain kohtuun kuolleesta lapsesta. Se on varmasti helpompi vaihtoehto kuin synnyttää lapsi elävänä, tutustua ja menettää sitten. Mutta kuolemalle menettäminen on niin lopullista ja surullista. Ei minuakaan isovanhempien kuolemat ole niin kovin satuttaneet, sillä jokainen on ollut jo sanojensa mukaan valmis, mutta kaikki nuoremmat kolhivat kyllä. Yksi esimieheni kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen syöpään hänen ollessaan vain vähän päälle 40. Se oli ja on vieläkin aika iso juttu mulle. Näen yhä mielessäni hänen varhaisteini-ikäisen poikansa hautajaisissa, yllään isänsä aivan liian suuri puku. Sen pojan silmin minun suru olisi vähäpätöistä. Kaikki on suhteellista.

      Poista
    3. Kaikki on suhteellista, ja suru on hirveän henkilökohtaista. Siksi surujen vertaaminen vähän turhaa onkin.

      Onko suru vähäisempää vai suurempaa, jos lapsi on elänyt päivän tai viikon, vuoden vai kaksikymmentä? Jos lapsi menettää vanhempansa tai vanhempi lapsensa? Ja onko sillä lopulta väliä, kenen suru on suurin? Mielestäni ei.

      Poista
  4. Otan osaa.

    Rohkea teksti. Ja jaan kyllä huolen tunteesi. Ja pelon. Mutta senkin kanssa on elettävä, kuten sanoitkin, luonnollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Rohkeudesta en tiedä. Kokemus on osa minua, ja olin tosiaan niin pieni sen tapahtuessa, että pitkään kuvittelin kaikkien kohdanneen vastaavia menetyksiä. Nyt kun on itse tullut vanhemmaksi, on noussut tarve käsitellä tapahtunut uudelleen.

      Poista
  5. Otan myös osaa. Todella koskettava ja pysäyttävä teksti, ja pakko sanoa että ihan kyyneleitä nieleskelin.

    Olen pitkään tyttöjen vauvavaiheissa ollut juurikin niissä hormonimyrskyissä niin herkkä, etten ole kyennyt lukemaan iltapäivälehtien otsikoita ja vieläkin lapsien, myös vanhempien, karut kohtalot pysäyttävät päiväksi, jopa useaksi. Pelkään joka päivä, mutta oppiihan senkin kanssa elämään. Oman lapsen kuolema, kunpa juurikin sitä ei tarvitsisi koskaan kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi, mutta valitettavasti se taitaa olla liikaa toivottu.

      Poista
  6. Voi ei, tämä kosketti ja tuli sellainen voimaton fiilis, kun mietin, että perheesi on joutunut kohtaamaan tuollaisen surun. Joskus mietin, että mitä jos omalle lapselle tapahtuisi jotain. Sitä ei halua edes ajatella. Halaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mussa heräsi taas tarve selitellä, että kaikki on okei, siitä on kauan ja olin tosi pieni silloin. Mutta jospa en selitä, vaan kiitän myötätunnosta. Ja yritän olla kiltimpi äidilleni, joka on oman lapsen menetyksen joutunut kokemaan. Joskus mietin, kuinkahan paljon tuo kokemus on häntä muovannut, olisiko hän erilainen (onnellisempi), jos olisi saanut pitää kaikki lapsensa.

      Poista
  7. Otan osaa perheesi suruun. Pahin menetys, mitä voi kokea, varmasti.

    Tuosta historiallisesta/kulttuurisesta perspektiivistä. Isoisoisäni, syntynyt 1888, oli kaksitoistalapsisesta perheestä. Lapsista kaksi eli aikuiseksi. En spekuloi onko lapsia rakastettu vähemmän, vaan avuttomana ihmettelen millaista on ollut olla äiti tuollaisissa olosuhteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Tuo historiallinen perspektiivi on tosiaan pysäyttävä. Eikä siitä tosiaan ole tuon enempää aikaa, kun moni vauva tai lapsi ei selvinnyt aikuiseksi asti. Minä kiitän lääketiedettä, vanhempien lisääntynyttä turvallisuushakuisuutta ja sitä, että saan elää ja olla äiti tässä ajassa, tässä maassa.

      Poista