tiistai 24. syyskuuta 2013

Äiti on vähän väsynyt

Anteeksi. Otsikko on hämäystä. Minä en nimittäin ole mitenkään normaalista poikkeavan väsynyt. Etenkään, jos tämän hetkistä väsymystä vertaa siihen, kun olin ihan oikeasti väsynyt.

Nimittäin uupunut. Burn outissa. Keskivaikeasti masentunut, kirjoitti lääkäri sairaslomalappuun.

Kaikki tapahtui jotenkin salakavalasti. Se, että löysin itseni makaamasta olohuoneen lattialta itkemästä, ilman voimia nousta ylös, taisi olla useamman vuoden tapahtumien summa.

Olin töissä yrityksessä, jossa oli vahva menestymisen kulttuuri. Olin saanut pari ylennystä, asiakkaat kiittivät työni tuloksia ja kollegat arvostivat minua. Toimitusjohtaja oli kiittänyt ylimääräisellä bonuksella. Minulla meni lujaa. Aloin saada enemmän projekteja, enemmän vastuuta.

Tein töitä ensin 50, sitten 60, lopulta 70 tuntia viikossa. Aloin kulkea työmatkat taksilla, koska siten säästin aikaa työntekoon. Siirsin herätyskelloa herättämään yhä aikaisemmin. Kirosin työpaikan limsa-automaattia, jossa ei ollut energiajuomia, vain Pepsiä. Ärsyynnyin kavereista, jotka kutsuivat tapaamaan klo 18 arki-iltana. Kuka lähtee töistä niin aikaisin?

En saanut enää kaikkia töitäni tehtyä, ainakaan sillä pieteetillä, millä olisin halunnut. Valmistelin päivän workshopia taksissa matkalla asiakkaalle. Paniikki sisälläni kasvoi. En pysty tähän, ajattelin. Kerroin pomollekin, mutta hän sivuutti huoleni, en edes muista mihin vedoten. Heräsin keskellä yötä tuskanhikeen, kun muistin jonkin tekemättömän asian. En saanut illalla unta, kun huolehdin haastavasta projektista. Rentouduin lasillisella valkoviiniä sen sijaan, että olisin huolehtinut itsestäni liikkumalla.

Olin niin väsynyt, että haaveilin sairastuvani vakavasti, jotta pääsisin sairaalaan lepäämään. Olin niin väsynyt, etten nähnyt, miten pähkähullua ajatteluni oli.

Oli siinä muutakin. Haasteita monella rintamalla, ja minä olin rintamakarkuri kaikkialla muualla paitsi töissä.

**

Minut pelasti rakas ystävä, itsekin masennuksen läpi käynyt. Hän kuunteli tarinani ja ehdotti, että soittaisin heti huomenna työterveyslääkärille. Kaveri arveli, että saatan olla masentunut. Minua itketti. Pelotti, mutta tiesin, että ystäväni on oikeassa. Hain ja sain apua. Jäin sairaslomalle, jolta palattuani kerroin esimiehelleni, että jatkossa asiat ovat toisin.

Siitä alkoi hidas toipuminen, joka on vieläkin kesken, kun sairasloman päättymisestä on reilut kolme vuotta aikaa. Kasasin elämäni palikoita ja pohdin, mikä minulle on oikeasti tärkeää. Mies, jota rakastan yli kaiken. Kaksi ihanaa, täydellistä lasta, jotka olemme yhdessä saaneet. Työ? En tiedä. Ehkä se joskus tulee olemaan, kunhan löydän työminäni uudelleen. Tämä lasten kanssa kotona olo on minulle paitsi aikaa rauhassa miettiä, mitä tulevaisuudessa teen, myös leppoistamista verrattuna entiseen elämääni.

Uupumiseen johtanut elämänvaihe oli raskas, pelottavakin näin jälkeenpäin katsottuna. Olisin voinut menettää tämän elämän, johon nyt olen niin tyytyväinen. Olisin saattanut jatkaa väärien elämänarvojen perässä juoksemista, jonkun toisen odotusten täyttämistä, huomaamatta, että minun elämäni on tässä ja nyt. Olisin saattanut jättää elämän suuret kysymykset miettimättä. Kuka olen? Kuka haluan olla?

**

Tämä kirjoitus on muhinut päässäni siitä asti, kun Leopardikuningattaren blogissa aihetta sivusimme. Leopardikuningatar kertoi jo oman tarinansa, mutta minä olen pantannut omaani. Ehkä se on tuntunut liian läheiseltä, liian herkältä. Kuitenkin olen sitä mieltä, että uupumus, masennut, jaksamisongelmat on ihan normaali osa ihmisen elämää, ja niistä pitäisi uskaltaa puhua ääneen. Ehkä työelämä muuttuisi lempeämmäksi, ehkä ihmiset ymmärtäväisemmiksi, ehkä avun tarpeessa olevat rohkeammaksi sitä hakemaan, jos jaksaminen ei olisi niin suuri tabu.

18 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Mun työterveyslääkärini diagnoosi oli, että "ei me sua uupumaan päästetä". Tilanne ei siis ollut vielä kovin paha. Äitiysloma tuntui yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta saada breikki työelämään. Kohta sinne pitäisi taas palata. Ahdistaa, mutta en tarkalleen tiedä mikä.

    Kappas, tämä aihe (nimeomainen otsikko!) pyöri mielessä kun mietin seuraavaa ainekirjoitushaastetta, mutta meneehän se näinkin. Kiitos vielä, luen uudelleenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun työterveyslääkäri oli fiksu. Ennenkaikkea, sinä olit fiksu, kun osasit lääkäriin mennä ennen kuin tilanne oli pahempi.

      Tämä otsikko olisikin hyvä ainekirjoitushaasteen otsikko. Tulisi roppakaupalla vertaistukea kerralla. Mietin jo, että eihän tämä minun tekstini estä otsikkoa haasteessa käyttämästä, mutta tajusin, että silloinhan minä en voisi enää osallistua. Eli keksi joku toinen, keksithän, jooko, niin voin jatkaa aiheen vierestä kirjoittamista.

      Poista
  2. Kuulostaa kyllä ihan tosi hurjalta - ja miten voi ollakin niin, että työpaikalla tilanteen annetaan mennä noin pitkälle? Eikö se pomo oikeasti tajunnut vai eikö vain välittänyt?

    Vanhempainvapaat tarjoaa kyllä hyvän mahdollisuuden pysähtyä ja miettiä, kunhan on sen verran kunnossa (ja lapset esim. nukkuu jotakuinkin ok) ettei uuvu siihen vauvarumbaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pomo ei tajunnut. Kun on itse samassa liemessä, on vaikea löytää ymmärrystä muille. Tarkoitan, että kun kaikki tekevät yhtä pitkää päivää ja kaikkia väsyttää, ei anturit ole ihan terässä huomaamaan, että yksi on putoamassa kyydistä. Sairaslomalta palattuani pomon suhtautuminen oli esimerkillistä.

      Juu, lapset tuli tehtyä hyvään saumaan, sillä en mä keksi oikein mitään muuta tapaa jäädä pariksi vuodeksi himaan etsimään itseään.

      Väsyttäväähän tämä vauva-aikakin toki on, mutta eri tavalla, kun ei tarvitse potea mitään ristiriitoja siitä, onko tämä (lapset) sen arvoista.

      Poista
  3. Tuntuu, että uupuminen jo tosi varhain työuran alussa on aika tyypillistäkin nykyaikana. Nykyiset vaatimukset jatkuvasta menestymisestä ja tällä hektisyyden tasolla. Voi, kyllä sitä toivoisi työnantajilta vastuuta työntekijöistään ja nimenomaan inhimillisyyttä. Sillä ei varmasti burn outin partaalla olevat työntekijät oikeasti pysty hyviin tuloksiinkaan pitemmän päälle, eli työnantajallekin tilanne on kaikin puolin huono.

    Hienoa, että hait apua ja toivon, että parantumisesi jatkuu, kuten sanoitkin :)! Iso halaus rohkeasta tekstistä.

    Samaa mietin kyllä kuin Leluteekki että en kyllä itse lähtisi sanomaan, että äitiysloma on hyvä saikun sijaisvaihtoehto, sillä äitiysloma on myös herkkä ajanjakso masennukselle, vaikkei aiemmin olisi ollutkaan masentunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että ongelmallinen on yhdistelmä kunnianhimoinen nuori ihminen + vapaus + vastuu. Ei mun duunissa kukaan katsonut perään, kunhan hommat tuli hoidettua. Ja kun ne tuli, sai palkinnoksi lisää ja haastavampia hommia. Ja tämän sanon ilman sarkasmin häivääkään, sillä haastavammat hommat ihan aidosti oli mulle palkinto hyvin tehdystä työstä.

      Monen tekijän summia nämä jutut. Oman kokemuksen pohjalta en syyttävää sormea osoittaisi vain työnantajan suuntaan.

      Ja kiitos. Mun vointi on jo pitkään ollut ihan normaali, lähinnä se oma työidentiteetti on hakusessa. Samaan en halua palata, tuskin koskaan, vaan kaipaan jotain sisällöllisesti merkityksellistä, haastavaakin, mutta kohtuullisilla tunneilla. Kah, siinäpä minulle pähkinä purtavaksi kotiäitivuosille.

      Poista
    2. Ymmärrän toki, että monen tekijän summa. Nuorityöntekijä etsii ammatti-identiteettiään ja omia työntekotapojaan: rajoja ja mahdollisuuksia. Kyllä silti minusta firman pomon tulisi ottaa vastuuta työntekijöistään, eikä vain katsella vierestä mitä sattuu tapahtumaan. Usein puhutaan fyysisestä työturvallisuudesta mutta psyykkinen on ihan yhtä tärkeä, joskin varmasti sensitiivisempi aihe "puuttua". Pomolla kuitenkin tulisi oikeuksiensa lisäksi olla vastaavaa vastuuta ja rohkeutta puuttua myös näihin epäkohtiin. Nämä mietteeni olivat siis jo aiemmassa kommentissani yleistasoisia, ei sinun kokemukseesi kommentointia, koska siitähän luimme vain pienen osan :).

      Toivottavasti löydät jonkun mielenkiintoisen työn, josta innostut ja jossa se kohtuus on helpommin hallittavissa :)!

      Poista
    3. Yleisemmän ilmiön tasolla keskustelu olisikin mielenkiintoisempaa, ja siihen oikeastaan kirjoituksellani pyrinkin. Minun näyttää olevan vaikea irrottautua omasta kokemuksestani :)

      Olet ihan oikeassa, työnantajallakin on vastuu, tai siis pitäisi olla. Ja lähiesimiehellä pitäisi olla vahva valtuutus puuttua uupumistapauksiin ajoissa. Siitä ei hyödy kukaan, että työntekijästä otetaan kaikki mehut irti.

      Poista
  4. Hei mahtavaa, sinä sitten kirjoitit tämän! Mutta onpa rankka juttu. Ehkä omalla kohdalla tapahtumien rankkuutta nyt ajateltuna vähentää se, että niistä on jo niin kauan, lähes 20 vuotta (huh huh, btw ;) ). Ja toinen lieventävä juttu silloin oli mielestäni se, että olin vielä opiskelija. En siis muistaakseni saanut tai edes pyytänyt minkäänlaista sairauslomapaperia. Heitin vain pariksi kuukaudeksi pyyhkeen kehään ja senkin jälkeen palailin opintoihin loivasti. Toipuminen kesti silti kauan. Sanoisin, että ihan akuutti vaihe alkoi mennä ohi reilun puolen vuoden jälkeen ja senkin jälkeen kesti pitkään, että aloin tuntea oloani normaalin "vahvaksi".

    Toivottavasti näistä meidän tarinoista on vertaistukea muille, jotka ehkä ovat vaarassa luisua samaan tilanteeseen. Itse peliä on vaikea puhaltaa poikki, jos ei aiemmin ole kaivon pohjalle ehtinyt tippua...

    Erityisen iloinen olen kuitenkin siitä, että teillä (ja varsinkin sinulla) on asiat nyt niin hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on vaikea asettautua oman tarinani ulkopuolelle. Kyllä se varmaan rankalta kuulostaa. Itselleni se on osa elettyä elämää, kokemus, josta selvisin. Ja olen nyt viisaampi ja vahvempi.

      Se on totta, että toipuminen ottaa aikaa. Eräs viisas kollegani sanoi, että toipuminen kestää yhtä kauan kuin uupumisen syntyminen. Mulla näkyy kokemus vieläkin niin, että väsyn herkästi ja kestän huonosti stressiä. Koitan siis järjestää elämäni niin, että on aika rauhallisen tasaista ja ennakoitavaa.

      Minäkin olen iloinen siitä, että meillä ja minulla on asiat nyt niin hyvin :)

      Poista
  5. Onpa kivikkoinen tie takanasi. Itselläkin on pari vähän pienempää burnoutia takana, ehkä laitan niistä joskus postauksen. Sitä aina luulee olevansa väsymyksineen yksin, mutta näköjään ei ole. Mielenkiintoista olisi pohtia, miten syntyy sellainen luonne, joka on taipuvainen ylilyönteihin ja väsymykseen. Työelämän ja yhteiskunnan vaatimukset toki ovat kovia, sitä en kiistä, mutta miksi jotkut ihmiset eivät osaa hidastaa ennen kuin tulee se todellinen pysähdys.

    Tuo siis ei ollut mikään syyttelypuhe vaan pohdintaa. Olen nimittäin itsekin kiltti suorittajatyttö enkä oikein tiedä miksi.

    Ikä ja lapset onneksi antavat vähän perspektiiviä! Hyviä vointeja ja pitkiä unia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksi tämän kirjoitin, ettei tarvitsisi tuntea olevansa jaksamishaasteiden kanssa yksin. Eikä sitä tarvitse hävetä, ettei itse jaksanutkaan (vaikka minulle tämä taitaa silti olla vähän arka aihe, sen verran piti rohkeutta kerätä julkaisemiseen).

      Minustakin olisi mielenkiintoista, hyödyllistäkin pohtia, mikä "altistaa" uupumukselle. Oma valistumaton arvaukseni on, että toiset ovat siihen alttiimpia kuin toiset. Itsellä oli varmaan työmäärän lisäksi arvoristiriita, en lopulta kuitenkaan kokenut työtäni arvojeni mukaiseksi.

      Poista
  6. Kiitos avoimuudesta! Se koskettaa aina. Meillä mun mies on käynyt läpi työuupumuksen ja toipuu siitä edelleen. Monet asiat ovat sittemmin menneet uusiksi ja muuttaneet elämän tärkeysjärjestystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä!

      Kuten ylemmässä kommentissa arvelin, luulen, että vinksallaan oleva tärkeysjärjestys on yksi uupumiselle altistava tekijä. Jos työ on aidosti tärkeintä elämässä, ehkä sitä jaksaa tehdä yötä myöten? Jos taas ei ole, niin ajan mittaan tullee väistämättä stoppi. Ja se stoppi on tavallaan välttämätön, jotta saa korjattua elämänsä vastaamaan sitä oikeaa tärkeysjärjestystä, joka on ehkä olut hukassa työn viedessä. En tiedä, mutta tällaisia olen pohtinut.

      Poista
  7. Minulla masennukseni laukaisi opiskeluaikana loppupeleissä hormonit tai siis keltarauhashormoni. Osasyynä oli vaarini kuolema, joka ei kylläkään tullut yllätyksenä, mutta oli silti shokki. Samaan syssyyn iski päälle rankka lapsuus, joka oli suurelta osin käsittelemättä. Ehkä se kun faija kipuili omaa isäsuhdettaan ja vaarin kuoleman takia kesken jääneitä asioita nosti sen myös itselleni pinnalle. Kävin psykologin juttusilla, oli selvää mikä homman laukaisi ja ehkäisykapselin poistatettuani tilanne paranikin hieman. Ja sitten puhuin, puhuin ja puhuin asioita auki. Masennuslääkkeitä en siinä kohtaa halunnut, oiin kokeillut niitä migreenin estoon eikä jälki ollut kaunists edes niillä ihan pienillä annoksilla. Minulla on vahva sukurasite sairastua masennukseen, molemmilla vanhemmilla on diagnosoimaton masennus johtanut itsemurhayritykseen ja hoitojaksoon suljetulla osastolla.

    Sittemmin esikoisen saatuani olin vähän hysteerinen synnytyksen jälkeisen masennuksen suhteen, tarkkailin itseäni varsin tiukasti vahtien masennuksen merkkejä kun raskaus- ja imetysaika kuitenkin on aikamoista hormonimylläkkää. Onneksi tajusinkin himmata ja levätä, palkkasin mm. siivoojan esikoisen vauvavuoden ajaksi. Tosin sen vauvavuoden aikana rakennettiin okt-talo, mutta mä ilmotin miehelle heti kun tontti ostettiin, että mä keskityn nyt vauvaan ja itseeni, muuten olisi voinutkin käydä huonosti.

    Summa summarum, hieno ja rohkea teksti ja toivon, että vielä löydät itsellesi kaikin puolin mieluisan paikan työelämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rohkea oli tämä sinunkin kommenttisi.

      Mä uskon, että erilaiset mielenterveyden ongelmat on tosi yleisiä, mutta jostain syystä vielä tabu. Luulen, että jokaisella on vähintään lähipiirissä joku ongelmista kärsinyt, tai sitten on omakohtaisia kokemuksia. Parhaimmillaan avoimuus toimii ennaltaehkäisijänä, kun toisten tarinoiden kautta osaa itse tunnistaa oireet ja hakea ajoissa apua. Minusta tuo sinun toimintasi on ollut tosi hienoa, kun olet osannut tunnistaa riskin ja oireet ja sitten hakea apua puhumalla ja psykologin juttusilla käymällä, ja myöhemmin hiljentämällä tahtia vauvavuoden aikana. Sitä tahdin hiljentämistä yritän minäkin, sillä näen selvästi, että tässä äiti-hommassa on myös mahdollista väsyttää itsensä uupumiseen asti.

      Kovasti toivon myös sitä, että näitä tarinoita jakamalla saisi lisättyä myös sellaisten empatiaa, jotka eivät itse näihin myllerryksiin ole joutuneet. Ettei kukaan masentunut enää saisi kuulla patisteluita ottaa itseään niskasta kiinni.

      Poista
  8. Mulla on takana samanmoinen kokemus. Itse tulin myös raskaaksi tuolloin ja se "pelasti", en palannut kyseiseen työpaikkaan enää ikinä.
    Itse havahduin tai inä ja työkaveri havahduttiin yhtäaikaa, yhdessä, että kaikki ei meillä eikä työyhteisössä ole ok, kun ihan oikeasti me kaksi aikuista ihmistä puhuimme siitä, kuinka helppoa olisi jos katkaisi kätensä ja saisi kunnon sairasloman.
    Siinä työyhteisössä kun ei sanaa sairasloma tunnettu. Olin kerran angiinassa, kun työnantaja soitti ja ilmoitti, etten kertakaikkiaan voi olla pois töistä ja jos olen niin minut irtisanotaan.
    Sen kierteen ymmärtää vain sen kokenut. Normaalistihan sitä olisi sanonut suunnilleen, että siinäpähän yrität irtisanoa sairasloman takia. Minulla oli tuossa vaiheessa takana n.3 vuotta siinä firmassa ja pää jo niin sekaisin, etten sanaa Ei tuntenutkaan....

    Huh, ajatteleminenkin uuvuttaa. Onneksi nykyinen työ on aivan toinen ääripää!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nunju kommentistasi! Mulla on välillä olo, että olenko tosiaan ainoa, joka on tällaista kokenut. On valtavan helpottavaa kuulla muiden kokemuksia.

      Sinä ja minä voimme olla ylpeitä itsestämme, kun osasimme irrottautua vaikeasta tilanteesta.

      Poista