lauantai 17. elokuuta 2013

Äidit ja tyttäret

Äitini oli käymässä. Hän asuu matkan päässä, joten vierailee harvoin, mutta viipyy useamman päivän. Äiti tuli tutustumaan uuteen lapsenlapseensa ja auttamaan minua arjen pyörittämisessä. Leikki esikoisen kanssa, laittoi ruokaa, silitti miehen paidat (!), siivosi.

Ihanaa saada äiti avuksi tuolla tavalla.

Mutta kun ei ole. Minä olin koko neljän päivän vierailun ajan kireä kuin viulun kieli. Äksyilin ja kiukuttelin. Tiuskin ja olin inhottava. Ärsyynnyin ihan kaikesta, muun muassa siitä, että tiskikone oli väärin täytetty ja siitä, että äitini puki esikoisen väärässä järjestyksessä (tämä ei ole vitsi, olin ihan oikeasti juuri näin lapsellinen).

Puolustuksekseni voisin sanoa, että olen tällä hetkellä todella väsynyt, ja äksyilisin varmasti kenelle tahansa. Mutta se ei ole täysin totta: äitini ärsyttää minua enemmän kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Ihan pelkällä läsnäolollaan, sillä, että on koko ajan siinä.

Minusta tämä on kurjaa. Minusta olisi mukavaa, jos saisimme toisissamme parhaat piirteet esiin, mutta minusta kuoriutuu äidin läsnäollessa melkoinen riivinrauta. Kyllä äitikin ärsyttävä on, mutta tuskin ihan siinä määrin, mitä kuvittelen. Pahaa mieltäni lisää se, että en minä haluaisi olla näin huono, kiittämätön tytär.

Jonain parempana hetkenä, kun aivoni eivät ole unenpuutteesta näin puuroutuneet, minusta olisi hyödyllistä pohtia, mistä tämä johtuu. Onko äidin ja aikuisen tyttären suhde tuomittu kitkaiseksi, vai voiko se olla lämmin ja täynnä harmoniaa? Mikä siinä on, että äitini ärsyttää minua niin kovasti? Kun toista ei voi muuttaa, voinko tehdä jotain itselleni, että tilanne paranisi?

Millaisia äiti-tytär -suhteita teillä on? Saa kertoa myös niistä hyvistä suhteista - minusta on oikein kiva kuulla, jos jollain suhde omaan äitiin on onnistunut (meillä kun se on takunnut aina, ja on nyt - ylläolevasta huolimatta - parempi kuin koskaan aiemmin).

28 kommenttia:

  1. Kyllä munkin äiti on ärsyttävä, mutta me ollaan lapsen myötä lähennytty. Voi olla että avain siihen on siinä, että meillä ei koskaan mitään tavallista äiti-tytärsuhdetta ollutkaan, kun se oli paljon poissa kotoa sairaalajaksoilla. Ei oltu kauhean läheisiä, ei tarvinnut kapinoida. Niin sitten aikuisiällä on saatu rakennettua sellainen kahden aikuisen suhde. Toki mä välillä tiuskin sille ja neljässä päivässä varmaan hajoaisin, jos se olis meillä.

    Teettekö te mitään yhdessä sun äidin kanssa? Tai onko teillä jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joista jutella? Mun tädin (joka on toiminut varavanhempana) kanssa mulla on tosi hyvät välit, koska meillä on niin paljon juteltavaa leffoista, kirjoista ja niin edelleen. Siinäkin parhaisiin tuloksiin on päästy, kun on joskus onnistuttu unohtamaan se huoltosuhde ja oltu vaan niin kuin muidenkin ystävien kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, meillä on aika vähän yhteistä. Lasten myötä ollaan lähennytty, varmaan osin siksi, että äitiydestä on tullut yhdistävä tekijä, ja musta on ollut kiva huomata, kuinka tärkeitä mun lapset on äidille. Ja me tullaan nykyään ihan kivasti toimeen etänä, soitellaan noin viikoittain ja puhelimessa puhuminen on oikeasti kivaa. Samassa tilassa meidän suhde ei kuitenkaan toimi - luulen käyväni äitini hermoille yhtä paljon kuin hän minun.

      Poista
  2. Mulla on kiva äiti, mutta ei me (todella) mitään bestiksiä olla. Äiti antaa mun elää elämääni ja suht harvoin nähdään, mut kyllä mä silti luonnehtisini välejä aikuisen läheisiksi. Ja silti, SILTI, huomaan itsessäni tota samaa turhaa ärsyyntymistä. Jos käyn lapsuudenkodissani, mä taannun minuutissa teini-ikäiseksi. Lojun sohvalla, huokailen, "onks mitää ruokaa". Ei puhettakaan osallistumisesta vaikka ruuanlaittoon, kunhan valun ja valitan. Ja omassa kodissani katselen nyrpeänä, jos äiti pyyhkii pöydän huonosti :D Ehkä äiti vaan saa aikaan jonku minä-nuorena-heräämisen, joka hävittää käytöstavat kertalaakista? Tai - vielä pahempaa - äiti on niin tuttu, et uskallan olla oma, ilmeisen kammottava itseni?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, jos mä oon oikeasti se tyyppi, joka olen äitini seurassa! Mutta siinä on varmaan perää, että äidille uskaltaa ehkä olla v-maisempi kuin monelle muulle.

      Mulla on kyllä sitäkin, että kauhean hanakasti tulkitsen ihan viattomiakin (?) kommentteja arvosteluksi ja hermostun niistä. Ja ehkä se on joku itsenäistymisjuttu, että oman kodin jutuille (pöydän pyyhkimiselle, tiskikoneen täyttämiselle) on tosi herkkänä, kun oma äiti tekee niitä.

      En tiedä. Olisi kiva, jos edes yhden vierailun saisi vedettyä läpi ilman taantumista pahaiseksi kakaraksi.

      Poista
  3. Tuo kuulostaa kyllä niiiin tutulta. Olen muutaman kerran lomaillut äidin kanssa reissussa ja viikko on kyllä aivan maksimi, mitä voi sovussa viettää.. tänä kesänä helpottikin suuresti, kun myös oma mies oli mukana matkalla. Ei ehkä aivan yhtä kakara kehtaa olla..
    Minäkin jälkeenpäin harmittelen ja häpeän monesti omaa käytöstäni.. Ja ehkä tämä on vielä pahentunut sen jälkeen, kun on itse saanut lapsen. Vaikka toisaalta välit on kuitenkin lähentyneet myös sen myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu vähän ristiriitaiselta sanoa, että kiva, kun on kohtalotovereita. Koska eihän se ole kiva, jos meitä huonosti käyttäytyviä tyttäriä on useampia - mutta silti on huojentavaa, etten ole sellainen yksin (paitsi että mä en ikinä ole ollut sovussa yli kolmea päivää, viikko olisi sula mahdottomuus).

      Toivotaan meille molemmille parempaa käytöstä ja pidempää pinnaa jatkossa :)

      Poista
  4. Toi viimeinen lause varmaan selittää aika lailla: jos aina on ollut takkuista, niin ei ihme jos edelleen takkuaa, vaikka välit olisi parantuneetkin. Ja se varmaan kyllä myös vaikuttaa, kenen luona ollaan, mulla on tosi hyvät välit äitini kanssa (aina ollut), mutta se ei ikinä ole ollut meillä paria tuntia kauempaa, sen sijaan musta on kyllä kivaa olla vaikka viikko sen luona. Mutta voisi siis olla, että omissa nurkissa ärsyyntyisikin helpommin. Meillä on aika paljon juteltavaa, kirjoista ja yhteiskunnasta ja ihmisistä (ja lapsista tietysti), ja tosiaan kivaa yhdessä, mutta kyllä mä sille saatan tiuskaista helpommin kuin monelle muulle - kai se uhmaikäinen vielä jossakin piileskelee. ;)

    Ja kirjoitan anonyymina, vaikka en uskokaan että se varsinaisesti stalkkaa mua googlaamalla nimimerkkiäni, mutta ei sitä internetin ihmemaassa ikinä tiedä mihin osuu. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmaan oikeassa: meillä on aina ollut vaikea suhde (jota en lähde tässä avaamaan, samasta pelosta kuin sinä (vaikkei mun äiti tänne varmasti löytäisikään, mutta silti)). Ehkä pitäisi vaan olla tyytyväinen siihen, että nyt menee näinkin hyvin.

      Yhteinen juteltava kuulostaa tosi ihanalta. Mä oon kade, mutta tiedän, että me ei tulla ikinä pääsemään tuohon. Valitettavasti. Samaan aikaan oon iloinen sun (ja sun äidin) puolesta: tosi kivaa, että on kivaa yhdessä!

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Jaahas, kevyttä sekoilua kun yliopisto on siirtynyt käyttää gmailia...

    No, anyways, sä näet kommentin ja ymmärrät pointin ja lähetän täältä tsemppaukset!

    VastaaPoista
  7. Huoh. Mulla on ollut mielessä kanssa kirjoittaa tästä aiheesta. Se vain vaatii kypsyttelyä, koska on suuri riski että postauksesta tulisi kitkeränkatkera vuodatus (kuten tästä kommentistakin saattaa tulla).

    Äitini aiheuttaa päänvaivaa aina, kun olemme yhteydessä. Hänen seurassaan on tosi vaikea olla, myös mieheni. Hän koettaa pintatasolla olla mukava ja avuksi, mutta hän päsmäröi eikä ymmärrä antaa aikuisille ihmisille tilaa hoitaa itse omat asiansa omalla tavallaan ja esim. asettaa itse rajat lapselleen silloinkin, kun mummo on kylässä. Niinpä hänelle ei tee mieli kertoa mitään omista asioistamme ja elämästämme. Edes jostain aurinkorasvasta ei voi puhua neutraalisti, koska äitini haluaa saada jopa siinäkin sanoa viimeisen sanan ja määrätä miten meillä toimitaan (hänen mielestään aurinkorasvaa ei pitäisi laittaa edes alle 2v lapselle, koska muuten ei saa auringosta d-vitamiinia... yleensä viittaankin kintaalla hänen neuvoilleen).

    Äitini jyräävä käytös on olosuhde, jonka kanssa olen joutunut elämään aina. Se helpotti siinä vaiheessa kun muutin kotoa pois toiseen kaupunkiin opiskelemaan, mutta on pahentunut nyt taas sietämättömään mittakaavaan. Ongelma on äitynyt niin pahaksi, että olen joutunut miettimään sitä hyvinkin paljon taas viime aikoina.

    Synteesi: ymmärrän erinomaisen hyvin sinua! Tällä hetkellä minä varmaan hajoaisin kappaleiksi jos joutuisin viettämään äitini kanssa monta päivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh. Meillä onneksi lapset ovat vielä sallittujen (= ei räjähdysherkkien) puheenaiheiden listalla. Äiti osaa olla neuvomatta ja puuttumatta, mikä on todella hienoa. Melkein kaikki muut puheenaiheet ovatkin sitten vältettävien listalla.

      En tiedä sinusta, mutta minä tunnen jatkuvaa huonoa omatuntoa huonosta suhteestamme. Vaikka järki sanoo, ettei se ole (vain) minun vikani, niin silti tuntuu, että pitäisi osata itse olla toisenlainen.

      Poista
    2. Tunsin minä huonoa omaatuntoa joskus menneinä vuosina. Ajattelin olleeni huono tytär, kun vihasin äitiäni enkä vaivautunut käyttäytymään kauniisti häntä kohtaan. Mutta nyt silmäni ovat auenneet jälleen syvällisemmällä tavalla kuin mihin koskaan aiemmin olin äitisuhdepohdinnoissani päässyt, enkä pode enää huonoa omaatuntoa.

      Minusta vanhemmalla on aina suurempi vastuu lastaan kohtaan kuin lapsella vanhempaansa kohtaan, koska lapsen ollessa pieni, on vanhempi se joka enemmän ohjaa vanhempi-lapsisuhteen kehityssuuntaa omalla toiminnallaan.

      Äitini on aika pitkälti itse aiheuttanut sen, minkälainen tilanne on ollut aiemmin ja minkälainen se on nyt. Lisäksi miehenikin on jo todennut äitini käytöksen olevan lapsellista, tylyä ja kylmää, joten minun ei tarvitse enää miettiä, kuvittelenko vain ja onko vika aina ollutkin minussa.

      Asiat olisi paljon helpompi ratkaista, jos minulla ei olisi perhettä. Voisin vain olla olematta tekemisissä äitini kanssa, jos siltä tuntuisi. Mutta kun olisi mukavaa että lapseni saisi viettää aikaa toisenkin mummonsa kanssa, niin tässä sitä sitten tasapainoillaan.

      Poista
    3. Hienoa, että olet saanut käsiteltyä asian noin pitkälle. Siitä varmasti saa edes jotain voimaa vaikean tilanteen käsittelyyn.

      Tuo isovanhempiasia on juuri kuten kirjoitit. Ei tunnu reilulta lasta kohtaan antaa omien välien vaikuttaa lapsen ja isovanhemman suhteeseen. Siispä on vain sinniteltävä.

      Poista
  8. Mua vähän jänskättää tämä postaus ja sen kommentit. Kas, minulla on äitiini erinomaisen lämpimät välit, vaikka toki meidänkin rakkaudessamme on välillä ryppyjä. Mutta noin periaatteessa tulemme erinomaisesti toimeen.

    No, nyt on niin, että olen tyttären äiti, ja olen aivan aidosti kauhuissani ajatuksesta, jossa minulla ja tyttärelläni olisi aikuisena kylmät, turhautuneet välit. Miten voin välttää sen? Minä tuskin maltan odottaa, että hän kasvaa isoksi ja viisaaksi naiseksi, jotta voin ihailla häntä vieläkin enemmän kuin nyt. Toivon, että voin lähteä hänen kanssaan reissuun (kuten olen oman äitini kanssa lähdössä.) Mitä jos minä olenkin hänestä kauhean ärsyttävä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Liina, erinomainen näkökulma keskusteluun!

      Minä olen miettinyt samaa. Nythän sitä saa vähän niinkuin ilman omaa ansiotaan olla maailman tärkein ja paras ja kaunein ihan vaan olemalla tyyppien äiti. Missä vaiheessa (ja miksi) se muuttuu? Miten voin tulla sinun äidiksesi, enkä omakseni?

      Luulen, että avain on kunnioituksessa ja arvostuksessa. Mun äiti paheksuu aika monia mun valintoja - sellaiselle pohjalle on vaikea rakentaa lämmintä suhdetta, vaikka yritys olisi hyvä. Mutta entä jos oma lapsi päätyy tekemään valintoja, joita itse paheksuu? Onko sellaisia? Vai kantaako pelkkä äidin rakkaus niin, että lapsensa hyväksyy sellaisena, kuin hän on?

      Toivon kovasti, että itse kasvan niin viisaaksi naiseksi, että hyväksyn, enkä tuomitse, oli lasten valinnat mitä tahansa.

      Poista
    2. Liina, älä huoli. Jos osoitat tyttärellesi vilpitöntä ihailua vielä vuosikausien kuluttuakin, ei teidän väleistänne tule kylmät ja turhautuneet. Ja eikö äitien (ja isien) ole hyvä ollakin lastensa mielestä vähän ärsyttäviä, koska mitä vastaan sitä muuten kapinoisi sitten, kun todelliset kapinointivuodet koittavat? :)

      Omalla kohdallani mietin samoja juttuja kuin Saara. Oma äitini ja äitisuhteeni on minulle melkoinen varoittava esimerkki, enkä halua olla äitinä hänenlaisensa. Mutta nyt jo on havaittavissa hyvin selvästi se, että jos olen todella väsynyt, minusta tulee äitini kaltainen. Muuten olemme ihan erilaiset.

      Mistä, oi mistä saan voimaa kasvaa äitinä lapseni rinnalla sen sijaan että muutun omaksi äidikseni?!

      Poista
    3. Mä luulen, että asian tiedostaminen auttaa jo pitkälle. Silloin osaa välttää niitä huonoksi kokemiaan käyttäytymismalleja, ja toisaalta pohdittua, millainen äiti itse haluaa olla.

      Poista
  9. Musta tuntuu, että mulla on joku aikuistumiskriisi (ollut viimeiset 10 vuotta), ja äidin (+sisarusten) läsnäolo saa mussa esiin sen pikkukakaran, jota piilottelen muiden silmiltä. Niiltä silmiltä, joissa yritän näyttää kypsältä ja vakavastiotettavalta. Kaikkien uhma- ja murrosikien jälkeen ois reilua, etten tässäkin identiteettikriisissäni purkaisi paineitani äitiin. :D Meillä kyllä on hyvä ja välitön suhde, ja senpä takia varmaan välillä oonkin tollainen. Kontrolloimaton... Ehkä se on tosiaan sitä samaa itsenäistymiskriisiä, mistä tuolla ylempänä juttelittekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äidit tosiaan joutuvat ottamaan vastaan aika paljon (varmaan tulevaisuudessa isätkin, kun ovat nykyisin niin vahvasti läsnä lastensa elämässä). Uhman, murrosiän ja aikuisen lapsen kiukuttelut. Kun katson omaa äitiäni mummoni seurassa, ihan samanlaista se on, vaikka toinen on 6-kymppinen ja toinen 8-kymppinen.

      Poista
  10. Omassa äitisuhteessani ei ole hurraamista. Ei se ole erityisen huono, mutta ei erityisen hyväkään. Huomaan myös itse välillä saman ilmiön, että omalle äidille saa äksyillä, jos yhtään harmittaa.

    Kaikki tämä huolestuttaa minua kovasti: osaanko rakentaa yhtään parempaa suhdetta omiin tyttäriini ja hitto kun ne tulee äksyilemään mulle maailman tappiin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon ikuisen äksyilyn minäkin vasta tajusin! Siis ei se, että minä tulen äksyilemään ikuisesti omalle äidilleni, mutta että mun lapset tulee äksyilemään mulle! :)

      Oon kyllä sitäkin mieltä, että on mahdollista rakentaa omiin lapsiin parempi suhde kuin mitä on omiin vanhempiin. Toki sitä tulee tehtyä virheitä itsekin, mutta jos ei samoihin miinoihin kaatuisi.

      Poista
  11. Mulla on äitini kanssa hyvin hankalat ja etäiset välit. Hän oli koko lapsuuteni erittäin etäinen, hyvin vähän fyysistä hellyyttää, koskaan ei sanonut, että rakastaa/välittää, oli hyvin työkeskeinen, työ ja raha oli tärkeintä. Katkeruutta lisää se, että isäni oli hyvin väkivaltainen, koin rajua väkivaltaa, sekä henkistä että fyysistä, josta äitini väittää olleensa täysin tietämätön... Vanhempani myös riitelivät paljon ja "keskustelukulttuuri" oli lähinnä vittuilua.

    Persoonana äitini on lisäksi sellainen etten tule hänen kanssaan toimeen: yhdistelmä äärimmäistä sulkeutuneisuutta, marttyyrismiä (kun ei toinen puhu _mistään_ pitäisi muiden lukea ajatuksia ja ihan hyvin voi vetää palkokasvit nenään jos toinen ei yritä/arvaa väärin), minä tiedän kaiken paremmin-asennetta, ylimielisyyttä, ahdasmielisyyttä, suoranaista halveksuntaa toisia kohtaan...

    Emme olleet vanhempieni kanssa juurikaan tekemisissä ennen lasten syntymää, sitten oli vähän yritystä vanhempieni suunnalta. Kunnes erään yökyläilyn yhteydessä tuli puhetta siitä, miten minun kotonani ja minun lasteni läsnäollessa käyttäydytään (esikoinen pelkäsi sitä riitelyä) ja omasta lapsuudestani. Faija syytti mua valehtelijaksi ja pisti välit poikki. Turha kai mainita, että toivotin ilomielin molemmat sinne missä pippuri kasvaa.

    Huh, tulipas avautuminen, kiitos ja anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh. Tuli oikein paha mieli sun puolesta tätä lukiessa. Joskus on varmasti parempi, että välit ovat poikki.

      Täällä saa avautua, ei tarvitse pyytää anteeksi.

      Poista
  12. Hei, tässä oli hyvä aihe, ja kiva blogikin! Kirjoitinkin tästä jo itselleni vähän tutummalle Liinalle hänen blogiinsa postausehdotuksen.

    Kirjoitit tuossa että kun isät alkavat osallistua lasten hoitoon, niin ehkä hekin saavat osakseen tätä tiuskimista. Voin allekirjoittaa tuon, koska meillä molemmat vanhemmat ovat osallistuneet ajallisesti lähes tasan kasvatukseeni ja kapinointi meni n. 60-40 (äiti - isä).

    Vanhempani ovat aina olleet hyvin ylpeitä minusta, ja hyväksyneet lähes kaikki valintani. Erityisen hienolta on tuntunut se kuinka äitini on ihaillut minua 16-vuotiaana, eli nuori naisenalku on ollut hänestä niin upea "saavutus". Minulta ei ole vaadittu osallistumista esim. kotitöihin, ja olen niissä jopa vähän uusavuton laiskimus.

    Miten sinulla menee isäsi kanssa, onko ihan erilaista?

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, vielä yksi jäi laittamatta.

      Töissä saan kuulla lähes viikottain kun 50+ työkaverini puhuvat tästä aiheesta. Eli he ovat niitä joille kiukutellaan. Olen työpaikallani nuorimmasta päästä, meitä on 3 parikymppistä.

      On ollut muutamakin kerta kun ihan selvästi joku 55-vuotias työtoverini kahvihuoneessa itku silmänurkassa vähän purkaa pahaa mieltään, kun aikuinen poika (meillä on useimmilla poikia, muutama tytär) on käyttäytynyt kurjasti. Esim. siten että jos äiti on soitellut ja kysellyt kuulumisia niin sanotaan "nyt ei oo aikaa puhua joutavia", tai jos on sovittu veneen vetämisestä talviteloille niin viime hetkellä soitetaan että "älä tuukaan avuksi, ai olet jo matkalla, no käänny kotiin sitten ei me sua tarvita". Eli paljon kovemmin kuin kukaan uskaltaisi kenellekään vieraalle aikuiselle sanoa.

      Silti, kyllä nuo näyttävät näistä yli pääsevän. Jo pienikin kiva soitto siltä samalta lapselta seuraavalla viikolla ja taas hehkutetaan kuinka hieno lapsi se on.

      En osaa sanoa mikä on syynä tuolle käytökselle, mutta erittäin yleistä se on!

      -Nuppu

      Poista
    2. Olipa jännä palata tähän tekstiin kaksi kuukautta sen kirjoittamisen jälkeen. Emme ole äitini kanssa nähneet, mutta puhumme puhelimessa viikoittain. Suhteemme on hyvä taas, kun olemme etäällä toisistamme. Olen jopa kysynyt äidiltäni neuvoja vanhemmuuteen.

      Kysyit isästäni. Se on kenties vielä äitisuhdettani herkempi aihe. Paljon pitää vielä tehdä ajatustyötä, ennen kuin pystyn sitä täällä purkamaan. Mitään luurankoja ei ole kaapissa, ihan tavallisia pettymyksiä vain.

      Tämä tekstini hieman yllätti minut suosiollaan. Jotenkin taisin luulla olevani näiden ajatusteni kanssa yksin. Tavallaan oli hieno huomata, etten ole. Tavallaan tylsää, että muilla on sama ongelma - joka todennäköisesti on meitä vastassa, kun lapsemme aikuistuvat.

      Poista