maanantai 27. toukokuuta 2013

Älä kysy, älä kerro

Se alkoi muutama vuosi ennen 30-vuotissyntymäpäiviäni. Uteleminen.

"Koskas teille tulee lapsia?"

Tavallaan ihan ymmärrettävää, olinhan siinä iässä, ja seurustellut saman miehen kanssa jo vuosia. Yhteistä asuntolainaakin oli, ja vakituinen työpaikka.

Kaikki eivät tyytyneet vain kysymään. Minua myös varoiteltiin: "Jos et kohta ryhdy toimeen, on liian myöhäistä. Olet jo parhaan lapsentekoiän ohittanut."

Minusta moinen puuttuminen lisääntymisaikeisiini oli hyvin vaivaannuttavaa ja loukkasi yksityisyyttäni. Pelkäsin, että jos paljastan lapsentekohalukkuuteni, työkaverit alkavat suhtautua minuun eri lailla kuin ennen. Vaikka halusin lapsia, en halunnut selitellä puolitutuille, miksi juuri nyt ei mielestäni ollut siihen otollinen. Eniten mieltäni kaihersi kuitenkin kysymys: Mistä kyselijät tietävät, ettei asiaan liity jotakin todella kipeää ja tuskallista?

Olen siis sitä koulukuntaa, jonka pitää nähdä ultrassa sydämenlyönnit, ennen kuin raskaudesta - tai lapsentekoaikeista - puhutaan julkisesti.

Nyt olen kuitenkin hiljalleen alkanut muuttaa mieltäni. Ehkä.

Viime syksynä sain keskenmenon. Jos raskaus olisi jatkunut toivotulla tavalla, laskettu aika olisi ollut tänään. Fyysisesti keskenmeno ei ollut kova paikka, mutta henkisesti toivotun lapsen menettäminen sattui. Minua lohdutti valtavasti se, etten ollut kokemukseni kanssa yksin, vaan saatoin puhua muille saman kokeneille. Eniten tietysti lohdutti se, että tulin pian uudelleen raskaaksi - en osaa edes kuvitella toistuvien keskenmenojen tai tahattoman lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaa.

Helsingin Sanomien mainiossa äitienpäiväjutussa Pinnan alla kerrotaan, että keskenmenoja tapahtuu Suomessa joka päivä 50. Samassa jutussa todetaan, että yleisyydestään huolimatta keskenmenot pidetään salassa.
Keskenmenosta ei puhuta, koska ulkopuolisen silmin mitään ei ole tapahtunut.

Hiljaisuus saattaa johtua myös häpeästä. Lapsen saamisen oletetaan olevan jatkumoa kauniiseen tapahtumasarjaan: Suunnitellaan rakastuspäissään nimiä yhteisille lapsille, tehdään raskaustesti, ja lopuksi lähetetään tekstiviesti synnäriltä. Meitä on nyt kolme! It's a boy! Naisvalta!

Isä ja äiti ovat onnesta pyörryksissä. Lapsi syntyi vihdoinkin, tuo täyttymysten helistin. Elämä on juhla.

Keskenmeno rikkoo tarinan, pilaa juhlat.
Minä koin keskenmenosta häpeää. Ajattelin, että ruumiini oli pettänyt minut. Keskenmenon pelko varjosti pitkään uutta raskautta. Silti, jostain syystä, keskenmenosta oli nyt helppo puhua. Olin sen jo kokenut, se oli jo tapahtunut minulle - aiemmin olin vain pelännyt keskenmenoa. Olin itse saanut voimaa muiden tarinoista, ehkä joku jossain joskus saisi voimaa minun tarinastani.

Aina vaaleanpunaiset haaveet eivät toteudu

Olen myös pohtinut, että mikäli vaikeista ja kipeistä asioista puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin, ehkä ne lakkaisivat olemasta niin vaikeita. Ehkä keskenmenosta tulisi luonnollisempi osa elämän kiertokulkua, jos se tuotaisiin useammin julki. Jos olisi ihan ookoo kertoa, että yritämme, mutta vielä ei ole tärpännyt, ehkä ne kaikkein härskimmin utelevat osaisivat lopettaa utelunsa ajoissa. Jos saisi sanoa ääneen myös sen, että ei ikinä halua lapsia, ehkei vanhemmuuden autuutta niin hanakasti muille tuputettaisi. Ehkä elämän erilaiset karikot olisi helpompi kestää, jos niitä ei tarvitsisi kantaa yksin.

Toisaalta, uusi ja yllättävä avoimuuden kaipuuni saattaa johtua siitä, että minulla ei enää ole mitään salattavaa. Ei tarvitse pelätä, miten työelämässä minuun suhtaudutaan, kun voin vastata uteluihin rehellisesti, että lapsiluku on kakkosen myötä täysi. Ei tarvitse jännittää keskenmenoa, kun en suunnittele uutta raskautta. Tahattomasta lapsettomuudesta en mitään tiedä, kun lapsia on jo yksi ja toinen tulossa.

Silti (tai juuri siksi) toivoisin, etteivät nämäkään asiat enää olisi tabuja.

En tiedä. Mitä mieltä sinä olet?

2 kommenttia:

  1. Mä tunnistan tuon, että on helpompi olla avoin, kun tunteet eivät ole kovin vaikeita asiaan liittyen.

    Mä olisin aikanaan kaivannut jonkinlaista vertaistukea keskenmenojeni kanssa. Ei se paljon lohduttanut, että Kättärillä niiden yleisyydestä päpätettiin. Tuolloin tuntui siltä, että ne kaikki muut asuu sitte vissiin kuussa. Jos olisin tiennyt edes yhden joka olisi kokenut saman ja selvinnyt, olisin ollut iloisempi.

    Nyt tiedän aika monta, koska puhun itse asiasta kaikille, jotka eivät tarpeeksi nopeasti juokse pakoon. Moni kokee selvästi vasta-avautumisen helpommaksi kuin ensimmäisenä avautumisen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on lähipiirissä useampi kohtalotoveri, joiden olemassa olosta tiesin jo oman keskenmenoni aikoihin. Kuten tuossa yllä kirjoitin, jo tieto siitä, etten ole kokemukseni kanssa yksin, lohdutti. Myös oma neuvolantätini on saanut keskenmenon, ja jotenkin sekin oli tosi lohduttavaa kuulla, kun kyyneleitä nieleskellen peruutin jo varatun neuvola-ajan. Ja kun uuden raskauden alussa pelkäsin julmetusti uutta keskenmenoa, sain kohtalotovereilta tukea ja myötätuntoa, ilman, että heidän tarvitsi hirveästi sanoa mitään. Sillä ei siihen ihan kamalasti ole sanottavaa.

      Mulla keskenmenon hoitanut lääkäri myös mutisi jotain, että kai sä tiedät että nää on yleisiä ja sikiöllä oli jotain hätänä, siksi raskaus meni kesken. Totta kai tiesin, mutta ei se tieto lohduta.

      Oma keskenmeno on herättänyt ajattelemaan sitä, että on ihan hirveästi naisia (ja miehiä), jotka sinnittelee sen tuskan kanssa yksin. Siksi mäkin puhun asiasta avoimesti.

      Poista